Olen
käyttänyt tämänkin työpäivän tehokkaasti, toisten blogeja
lukiessa. Itseasiassa siitä oli jopa hyötyä. Se pisti miettimään
omaa elämää ja tajusin miten hyvin asiani todellisuudessa ovat,
vaikka vuoden aikana onkin tapahtunut kaikenlaista kamalaa.
Viimeisimpänä työpaikalla romahtaminen, mikä on monen asian
summa. Miks mä vaan en aina pysty kontrolloimaan mun ajatuksiani?
Eikö jokaisen normaalin ihmisen pitäis pystyä siihen?
Älä
kadehdi lähimmäisesi näkyvää onnea, sillä et tiedä hänen
salaista suruaan...
|
Mua
on mummun kuoleman(kamala sana) jälkeen ruvennut pelottamaan ja
ahdistamaan iskän sairaus. En ole sitäkään oikein missään
vaiheessa tajunnut, tai osittain nyt tietenkin, mutta ehkä en ole
halunnut tajuta. Vasta nyt kun menetin itselleni niin rakkaan ihmisen
on päässä ruvennut pyörimään ajatus, koska lähtee seuraava? Ja
kun totuus iskän sairaudesta on se mitä en äänen halua sanoa, tai
edes kirjoittaa. Noh..se pahenee päivä päivältä, eikä sitä
voida parantaa, joten jokainen varmaan tietää mitä ajan takaa.
Mulle on muutenkin kerrottu mielestäni aika vähän koko
sairaudesta, osittain johtunee siitä, että aina kun käyn
porukoilla koitan olla niin kuin kaikki ois kunnossa. En vaan halua
hyväksyä koko asiaa. Miksi just mun iskälle käy näin? Se on
maailman hyvän tahtosin, ihanin ja tervein.
Ei sellasen ihmisen kuulu kärsiä. Pahinta on vielä se, että iskä
ei ikinä valita MISTÄÄN, ei edes vaikka olisi aihetta.
Mä
ottaisin sen sairauden itselleni, jos vain voisin ja antaisin äidin
ja iskän viettää eläkepäiviä onnellisesti yhdessä
matkustellen, käyden vaikka tansseissa, hiihtämässä tai ihan mitä
vaan, kun vaan iskä ois terve. Mä en edes muista miltä iskä
näytti, kun se käveli. Siis, kun jokasella on oma tyyli kävellä.
Haluisin niin muistaa tollasia pikku juttuja, jotka mulle on
kuitenkin niin suuria ja merkityksellisiä. Mua pelottaa!