Mielipiteet

Mielipiteet, mitä sana tuo minulle ensimmäisenä mieleen? Väittely, joka päättyy riitaan. Varsinkin sosiaalisessamediassa ihmiset tuovat jatkuvasti mielipiteitään ilmi, niitä jopa pyydetään erinäisissä statuksissa, mutta sitten monesti olen huomannut, että keskustelut ovat jatkuneet jopa ilmiriitaan asti ja tunnen välillä hirveää myötähäpeää näitä ihmisiä kohtaan. En kiellä, etteikö välillä tekisi mieli kommentoida itse jotain asiaa jonka keskustelu herättää ärsytystä, tuoda vaan julki oma kantansa ja olen niin tehnytkin, mutta olen huomannut että ihmiset reagoivat siihen joskus jopa hyvinkin aggressiivisesti, joten usein jätän asioita kommentoimatta, mutta kotona puolison ja ystävien kanssa saatamme miettiä ja puida asioita ja usein mietimmekin, mitä ihmettä aikuisten ihmisten päässä liikkuu? Mulla ja mun puolisolla on hyvin samanlaiset mielipiteen monenkin asian suhteen ja siksi kai meidän on helppo keskustella asiasta kuin asiasta. Minä olen henkilökohtaisesti kokenut lapsuuden johon ei paljon muuta liittynytkään kun väittelyitä (omasta tyhmyydestä johtuen) ja en millään enää aikuisena jaksa ruveta riitaa haastamaan, vain sen takia että jollain ihmisellä on vahva mielipide johonkin asiaan. Niin saa olla ja mielipiteensä saa esittää, mutta niitä ei pidä tuputtaa kenellekkään tai väittää että se on ainoa oikea mielipide asiaan. Yleensä jos olen erimieltä jonkun tutun kanssa, jonka tiedän olevan kova väittelemään ja "olemaan oikeassa"-ihminen, en jaksa kuin hymähtää kuullessani hänen mielipiteensä, sitten vain vaihdan aihetta ja se on siinä. Ei tarvitse turhaa väitellä saati vetää sitä ihan riitaan asti. Yleensä tämä toimii lähipiirissäni :D 



Palatakseni vielä aiheeseen Internet:

Se on ihmeellinen paikka, siellä ihmiset luulevat olevansa jonkun suojakuoren takana ja että saavat kirjoitella mitä sattuu kenellekkin. Netissä haukkuminen ja aikuisten ihmisten lapsellisuus oikeesti huolestuttaa mua, vaikka ei varmaan uskoisi koska olenkin vasta 26-vuotias. (koen ainakin itseni nuoreksi, haha!) Ihan oman elämän helpottamiseksi täytyisi muistaa, että ei aina tarvitse yrittää saada sitä viimeistä sanaa. Se nyt vaan on niin, ettei aina edes välttämättä ole olemassa ketään kuka olisi oikeassa. Asioilla on monta puolta ja kaikkea voi aina miettiä monelta kantilta, jos vain vähän viittii joustaa.

Kauheeta, tää nyt ei kyllä ollu yhtään mun tapasta kirjottaa tommosia ajatuksia. En olis ikinä uskovani, että julkaisen tälläistä teksitä. Hups!

EN YMMÄRRÄ!

Noniin, vihdoin ja viimein oon saanut itseäni niskasta kiinni ja jopa kirjoitan jotain tänne blogiin. Kauan oon miettinyt aihetta mistä kirjoittaa ja nyt se vaan pamahti mieleeni että puran ärsytykseni Instagramista tänne. Näin itsekin Instagramin käyttäjänä ajattelinkin kirjoittaa Instagramin merkityksestä. Suhtaudun Instagramiin aika ristiriitaisesti, koska jatkuvat selfiet omasta naamasta alkavat jo pikkuhiljaa puuduttaa. Luulin että se on paikka jonne lisätään kuvia kun jotain hienoa tai/ja mielenkiintoista tapahtuu ja sen myös pitäisi kuvissa näkyä. Muistan kun Instagram tuli ja innostuin ajatuksesta, että sinne voi latailla huolettomasti kuvia joita ei muissa sovelluksissa tulisi jaettua. Ja niin kuin jo sanoin, pidin sitä lähinnä valokuvauksesta kiinnostuneiden paikkana jakaa kauniita kuvia. Kun suosio sovellukseen nousi, feedit alkoi täyttymään kuitenkin yhtäkkiä selfieistä, peilikuvista, ainaisista aamupala, lounas, päivällis ja iltapalakuvista, joka siis suunnattomasti ärsyttää minua. Voi olla, että nykyään Instagramin merkitys onkin sitten se, että otetaan joka päivä kuva omasta naamasta. En silti ymmärrä sitä, ei se naama siitä ole 24 tunnin aikana miksikään muuttunut ja jos on, niin silloin kuva saattaakin olla jopa mielenkiintoinen. Myös filtterit joita ihmiset jatkuvasti käyttävät näyttääkseen paremmalta tekevät vääristyneen kuvan millainen jonkun pitäisi olla. Kertooko se huonosta itsetunnosta, vai siitä millainen haluaisi olla, jos voisi? En ehkä enää pysy perässä näissä nykypäivän sovelluksissa, kun niitä on niin monia. Snapchattiin en koske ja Tinder, josta etsitään seuraa on minun mielestä kaikista järjettömin, nykyään ei siis enää tarvitse tavata ihmisiä kasvotusten vaan snäppäillään, kikkaillaan jne. Tinderistä oli pakko lukea netistä, sillä en sen perusideaan ole perehtynyt, ehkä siksi kun elän kumminkin hyvässä parisuhteessa. Tosin vaikka en olisi parisuhteessa, en kyseiseen sovellukseen liittyisi. Minusta on ahdistavaa, että Tinder etsii GPS:n avulla ns. matcheja. Sitten pyyhkäistään kuvaa joko oikealle tai vasemmalle, riippuen miellyttääkö jonkun naama. Siis aivan typerä sovellus. Eipä sitä rakkautta ennenkään ole naaman perusteella määritelty. Toisaalta jos etsii vain seksiseuraa, niin todennäköistä on että sitä tuolta sovelluksesta saa, mutta en ymmärrä sitäkään. Jos jotain positiivista näistä kaikista uusista sovelluksista pitäisi hakea, niin niiden luojat saavat kyllä ihan hyvät rahat.

Anoppilaa, rippijuhlia sun muuta hölönpölöä

Perjantaina tehtiin viimeiset työvuorot. Samalla oli todella haikea, mutta vapautunut olo. Oltiin siellä kumminkin neljä vuotta töissä ja meillä oli paras esimies, se ymmärsi munkin paniikkihäiriön sun muuta. Vietiin sille kukkakimppu ja kortti samalla kun palautettiin työvaatteet. Valitettavasti toimisto oli jo kiinni eikä enää ehditty näkeen häntä, mutta saatiin viesti sen jälkeen kun hän oli käynyt nappaamassa kukat ja kortin toimiston ovelta.

Tästä viestistä tuli kyllä niin hyvä mieli etten voi sanoin sitä kuvata ja haikeus kasvoi entisestään. Tosiaan mun mielessä on pyörinyt kovasti se että oliko tää nyt oikee ratkasu, mutta oikeestaa on se kun kerta ollaan muuttamassa Porista vähän matkan päähän. Hain myös kouluun, sinne oli 40 hakijaa ja 20 otettiin, en päässyt, mutta oon varasijalla 3. täytyy nyt odotella että mitä tapahtuu. Tässä viimeisen työpäivän kuvat:

Lauantaina sitten lähdettiin Porvooseen kun sunnuntaina oli mun siskon esikoisen rippijuhlat Stadissa. Oi että, seki on jo iso tyttö. Porvoossa lenkkeiltiin koirien kanssa ja käytiin moikkaan Nooraa. Yleensä noi Porvoon reissut on ollu niin kiireisiä, ettei yleensä kerkee ketään näkemään. Ehti ees kahvitella ja jutskailla. Kuun vaihteessa ois tarkotus mennä uudestaan ja sit ois tarkotus käydä ilman elukoita kattomas kummipoitsua. Noitten koirien kanssa se on aina niin säätämistä ja meille on tulossa uus perheenjäsen heinäkuussa. 

 

Onnellista elämää odotellessa

Taas on ollut monta huonoa päivää itsekullakin ja kaikki on menny ihan perseelleen. Ollaan rahallisesti todella kusessa ja joka sentin joutuu laskemaan tarkasti. Kiitos vuokranantaja joka laskutit reilu 2000€ meillä. Vesimittarista ja muista on lappu, että kun muutetaan niin hän joko maksaa meille vesimittarin tai sitten me pyydetään porin veden äijät irrottamaan se ja viedään sitten uuteen asuntoon :D hyvin yksinkertaista. Me ollaan asuttu tässä asunnossa melkein vuosi ja meillä molemmilla on kokoajan ollut tunne, että ikään kuin olis jossai motellissa jossa kokoajan vuokranantaja käy tekemässä tai hakemassa jotain ja jos ei sitä niin hän kyselee whatsappissa keskellä yötä että onko vuokra jo maksettu. Sitten oli se koiraepisodi, kun meidän kotiin tunkeuduttiin ja koira usutettiin mun kimppuun. Sekin on semmonen joka varmasti vaikuttaa siihen että halutaan pois täältä levottomalta alueelta. 

Tänään on puolestaan ollut hyvä päivä. J, joka on meillä ns. alivuokralaisena sai rahaa ja osti ruokaa meille ja kissoille ja antoi ns. kuukausirahaa :D säälittävää, mutta ei vaan voi muuta ja onhan se oikeutettua senkin jotain maksaa, kun saa täällä asua. Uuteen asuntoon otetaan se virallisesti alivuokralle. Ai niin, eksyin taas aiheesta. Piti kertoa tästä päivästä. Oltiin tokavikaa kertaa Tiilimäellä siivoomassa ja perjantaina onkin sitten viimenen työpäivä ja sitten tää neljän vuoden työsopimus loppuu. Toisaalta helpottaa muuton kannalta että joudutaan irtisanomaan itsemme, mutta bensakulut kasvaisi ihan liikaa, pienien työtuntien takia, eli ei ole järkeä. Parempaa esimiestä saa kyllä hakea. Meillä on muutenkin L&T:llä ollut hyvä työilmapiiri ja kaikki me nuoret ollaan tultu hyvin toimeen, joten tämä kaikki loppuu nyt kun ei enää jatketa. 

Käytiin myös katsomassa meidän tulevaa vauvaa tänään. Tosiaan ollaan päätetty (minä päätin), että kun muutetaan maalle niin kyllä sinne yksi isompikin koira mahtuu ;) Hänellä on jo nimikin. Ja tänään kun käytiin niin poika oli niin tomerana painimassa kaverinsa kanssa. Vitsit että ne kaikki on niin sulosia. 

Elkää pistäkö kättänne lähellekkään ruohonleikkurin terää

Oltiin tossa viikonloppuna Kokemäellä tekemässä vähän pihahommia, esimerkiksi leikkaamassa ruohoa. Kaikki sujui hienosti kunnes minä, kunnon maalaisjärjellä varustettu nainen hyppäsin puikkoihin. Nurmikko oli aika pitkää ja sivulla oleva rööri josta sen pitäis leikattu ruoho heittää, tukkiutui kokoajan. No minä sitten fiksuna aattelin että ei se terä niin pitkälle tuu, jos tosta pikkasen sivusta vetäsen ruohotuppoa pois, ettei kone jälleen sammuisi. No näin tein ja terähän imas mun hanskan ja samalla tuntu pientä kipua, kun katsoin hanskaa niin tajusin et nyt tais sattua vähä pahemmin. Otin hanskan pois ja lähdin verta vuotavana juoksemaan kohti terassia samalla huutaen, että tuokaa joku millä tyrehdyttää haava. Mun puoliso sitten näppäränä sai haettua jonkun rätin jota puristin ja pitelin sormeani. Aluks en uskaltanutkaan kattoa että lähtikö koko sormesta palanen vai mitä kävi. Vähän ajan kuluttua sitten haettiin autosta ensiapupakkaus ja ruvettiin katsomaan millasta vahinkoa leikkuri oli saanut aikaan. Onneksi oli koko sormi tallella ja vain kynnen puolelta leikkuri oli raapaissut pari viiltoa. Huhhuh, että oli taas onnea ja enkeleitä matkassa. Kävin sitten seuraavana päivänä vielä lääkärissä varmistamassa että kaikki tosiaan on kunnossa. Lääkäri passitti röntgeniin, eikä siellä onneksi näkynyt murtumaa, tämän jälkeen hoitaja laittoi lastan ja sitoi sormen ja sain kipulääkkeitä. Hanskat todennäköisesti pelasti mut siltä että olisin enää yhdenksän sorminen. Mitä tästä opimme.

 ÄLÄ SAATANA PISTÄ KÄSIÄ KÄYNNISSÄ OLEVAN LAITTEEN LÄHELLEKKÄÄN!!

     

Kuinka paljon jaksan enää...kaksi perhettä ei välttämättä ole rikkaus

Lähdettiin keskiviikkona paikkaan X, mun vanhaaan mummulaan leikkaamaan nurmikkoa, oltiin siellä yö ja seuraavana päivänä jatkettiin hommia vielä koska sitä lääniä on niin paljon. Siinä samassa ajettii mökin nurmikko joka on siinä ihan vieressä, meille tuli ihan hirveen kuuma siinä rikkaruohoja repiessä ja nurmikkoa ajamassa että aateltiin että lämmitetään mökin sauna ja pulahdetaan järveen. Näin teimme. Syntyi hirveä haloo siitä että MULLA ei ole mitään asiaa sinne kun mun sijaisveli kuulemma on mummun kuoleman jälkeen saanut sen kokonaan itselleen. Noh, eipä tästä mulle mitään kerrottu ja se sit meni kiukkusena soittelemaan mun siskolle noista jutuista, että niinkin mies että ei edes mulle itselleen voinut asiasta soittaa vaan tarvii muita syyttömiä ihmisiä sotkee tähän niinkin kamalaan asiaan että lämmitetttiin se sauna, käytiin uimassa ja kuivateltiin hetki siinä terassilla. Mä en siis enää ikinä saa mennä mökille, kun mun tää sijaisveli ei muutenkaan ikinä oo mua hyväksyny tai musta pitänyt, vaikka aina oon uskotellu itselleni että kyllä se musta alkaa jollain muotoa tykkäämään kun kasvan aikuisemmaksi, mutta ei. Se on muutenkin just tommonen että kun meidän kotitalo myytiin niin enpä oo sitäkään nähnyt ikinä niin sotkuisena, kun iskä piti verstaalla sun muualla aina suht järjestyksessä tavarat. Mutta näköjään se menee näin että mulla ei hänen omistamille tonteille ole mitään asiaa. Mä en yksinkertasesti enää jaksa. Oon niin loppu kun ihminen voi olla, mitä tulee meinaan perhesuhteisiin. Luulin että sijaisvanhempien puolelta suku on paljon fiksumpi kuin biologinen suku, mutta nyt onkin sitten paljastumut asioita joista mulla ei oo ollu mitään tietoa. Mulle ei ikinä kerrota mitään........ No reissu oli kiva ja pääsipä viimeisen kerran saunomaan lapsuuden mökissäni, jossa olen 17-vuotta viettänyt aikaa. siis valmistumisesta asti, toisin kun tämä mun sijaisveljen vaimo, joka on tullut kuvioihin paljon myöhemmin, mutta niin ne ajat näköjään muuttuu...Reissu oli itsessään tosi kiva vaikka jälkipuinti kotona siitä yhdestä vitun saunan lämmityksestä ja uimisesta nyt sitten pilas kaiken. Mä en aio olla enää mun sijaisveljen kanssa tekemisissä, lauoin sille suoraa mitä aattelen, eli jota kuinkin nöin :"Haista vittu! Siivoo jälkes ja kohtele niitä talojas paremmin. Mulla ei oo sulle enää mitään asiaa, voitko poistaa mut elämästäs. Ai niin mut niinhän sä oot jo tehny aikoja sitten. Mä en jaksa yrittää enää olla tarpeeks hyvä että kelpaan siskoksesi. Kaikki meni vituiks kun mummu kuoli. Vaik empä mä koskaan oo huomannu että osottaisit kiinnostusta mun elämään tai että välittäisit musta, joten aivan sama. Oot tyly, etkä osaa puhua vaikeista asioista, syyttelet muita täysin syyttömiä ihmisiä (kuten tässä nyt mun siskoo).Suvilla on myös kuva mökistä, kai sekin sitten pitää poista, niinku kaikki..Poistan npian itteni niin ompahan vähemmän harmia. Oli hiea päästä 17-vuotta käyttämään mökkiä. Ikävä tulee mökkiä, mut ku ei se kerta oo enää meidän käytettävissä niin pitäkää huoli ISKÄN rakentamasta mökistä". 

En ees viitti laittaa mitään kuvia, no ensinnäkään en saa ja toiseks en halua nähdä niitä, tulee vaan paha mieli. 

Urheilullisia uutisia

Ollaan tässä viimepäivinä suunniteltu, että kesä menis urheillessa. Joten tuumasta toimeen. Perjantaina oltiin aamutuimaan koirapuistossa poikien kanssa ja Kingi saikin kaverin, Karkeakarvaisen mäyrispojan. Ehkä tulivat niin hyvin toimeen kun toi meidän Kinkku on leikattu yksilö. Ransu sitten taas normaaliin tapaan kierteli ja kaarteli tätä mäyristä ja välillä kävi pelko hyökkäilemässä ja räksyttämässä, siinä vaiheessa päätin napata koiran haltuuni ja antaa Kingin ja mäyriksen leikkiä. Toisella puolella koirapuistoa on erikseen aktivointipuisto, jossa myös piipahdettiin, kun Kingin kanssa on tuota Agilitya pienimuotoisesti harjoiteltu pienestä asti. Aluksi Kingi ei meinannut tajuta Puomia, kun sitä ei olla koskaan päästy kokeilemaankaan. Oli hauskaa ja Ransukin vähän opetteli Agia. 

                                       

Seuraavana päivänä mentiinkin sitten Suodenniemelle Kelatien pihakirppikselle myymään joitain tavaroitamme ja voitolle jäätiin bensakulujenkin jälkeen. Kirppiksen jälkeen ehdittiin peseen oma sekä porukoiden auto. Ei kyllä silti uskois, on taas ihan siitepölyn peitossa.

Tästä suunnattiin Poriin kiireellä, koska tarkotus oli mennä kaveriporukalla pelaamaan Frisbeegolfia, mutta kaikki ei mennytkään ihan niinko piti. Ensinnäkään ei löydetty koko paikkaa ja pyörittiin ympäriinsä ja päätettiin lopulta mennä kotiin hakemaan koripallo mukaan ja etsiä joku kenttä missä vähän heitellä. Semmoneha löyty sit Isomäestä ja mentiin sinne pelailemaan. Oli pitkästä aikaa kivaa, tosin mä en vieläkään ilmeisesti ymmärrä ettei mun kroppani ole samassa kunnossa kuin kymmenen vuotta sitten ;D Otin yhden syötönkin jotenki huonosti kiinni ja seuraavana päivänä oli sormi ihan turvonnu eikä liikkunu mihinkään. Totta puhuakseen jokaikistä ruumiinosaa kolottaa vieläkin... Huhhuh, on toi urheilu vaa rankkaa, mut se jos joku pitää mielen kasassa ja aiotaan lisätä liikuntaa entisestään. Oltiin illalla sit vielä kylässä frendien luona ja hauskaa oli :)

                                                                                                                                                                                 

Ai niin, Suvi sai tahtonsa läpi ja ostettiin sille siisti Star Wars Säbäkypärä.

oha se ny hieno

   

Tänään en valita päivä

Pitkästä aikaa mulla ei oikeestaan oo paha ja ahdistava olo. En tajua, heti kun lääkitys on saatu kuntoon niin pystyn tekemään asioita joita en vielä hetki sitten pystynyt. Olin niin ahdistunut etten voinut mennä edes lähikauppaan, ilman että joku oli mukana. Kirjaimellisesti mua ei yksin saanut tästä asunnosta poistumaan ja nyt saatan vaa saada idean käydä jossain ja huutelen ovelta vaan että "tuun pian takas!". Oon niin ilonen, että halkeen. Sosiaalistentilanteiden kammo ja sitä kautta paniikkikohtaukset on oikeestaan toistaseks selätetty. 

Päätin jo ennen kirjoittamista, että nyt en valita yhtään mistään. (oisko eka postaus). Heräsin 7 aikaan aamulla ja lähdin heti pikkuajelulle hakemaan puolisolleni tupakkaa. Kyllä, oon aika ihana puoliso, kun aina teen niinku se haluu tai tiedän haluavan ja sitte toimin ennen ku se ehtii edes pyytää.

Tänään on ollut aurinkoinen ja muutenki todella lämmin päivä, joten leikkasin melkein koko nurtsin ja toi mun laiskamato osallistu siihen pyytämättä ja leikkas koirien aitauksen alueelta ruohon. (oon ylpeä jälleen hänestä) Ihan kaikkee en jaksanu leikkaa, ku tota lääniä on. Ois pitäny lisätä bensaa ja en sit jaksanu siihen hommaan enää ruveta, vaan päätin että ansaitsen karpalolonkeron ahkeroinnista ;) Ja olen ylpeä aikaansaannoksesta.

Kingi, Ransu ja Demo on nauttineet myös tänään raittiista ulkoilmasta 

tässä nurmikkoa ei vielä oltu leikattu :D

Tänään on myös meidän ensimmäisen yhteisen kummilapsen  2-vuotis syntymäpäivä, joten sinäsä se on myös merkittävä päivä meille. Yhdenlainen etappi sekin on elämässä. Ihana hymypoika <3 Tosin hänen synttärit vietetään niin ettei päästä paikalle, kun ollaan menossa kaverin valmistujaisiin. Harmittaa sekin, mutta välimatka kun on pitkä, niin ei oikein voi mitään.

Pakko hehkuttaa myös eilisestä, oli ihan sairaan hauska päivä kun nähtiin niin monia eri kavereita ja illalla yks tulikin meille pelailemaan :) J:tä en nyt enää laske ees kaveriks, se on perheenjäsen ja ystävä ja tietty meijän tuleva alivuokralainen. Onhan se viimesyksystä asti täällä pyörinytkin jo. Oon niin ylpee miten sekin on skarpannu, vaikka itte voin sanoo, että hänen asemassaan oisin romahtanut niin pahasti etten varmaan olis edes hengissä. On ihana nähdä kuinka ihmiset muuttuvat parempaan päin ja varsinkin läheiset sellaiset <3

frendi siin pelailee jotai, mitälie :D

Se oli sit semmonen "pitkästäaikaakirjotus". 

On jo pidemmän aikaa pitänyt kirjotella tänne, mutta enpäs ole sitäkään saanut aikaseksi (niinku oisin mitään muutakaan)

Tuntuu että tässä ois jo kuukausia valunut hukkaan mun elämästä, jolle ei vieläkään ole edes päämäärää. Aina pitäis olla tekemässä sitä tai tätä, mutta entä jos ei vaan pysty? Jos haluais olla kovasti niin kuin muut, mutta pää sanoo kuitenkin toista. Se tunne on se jota vihaan itsessäni. Sen takia olen kärsinyt monessakin tilanteessa, oli se sitten työpaikka, perhe tai joku muu tilanne. Ja kaikista pahinta tässä kaikessa on se että kukaa, ei kukaan muu kuin minä voi tietää miltä tää tuntuu. Sitä voi verrata ihan mihin tahansa ja vähätellä, mutta mulle tää on suuri juttu, koska mä en ennen ole ollut tällainen ja tuntuu että pahempaan päin mennään. Mulle ei säännöllinen paniikkihäiriölääke vaikuta mitenkään, joten unohdin sen heti alussa.  Masennukseen nyt terapia olis tietenkin se paras vaihtoehto, mutta entä kun on päiviä milloin en edes kykene menemään psykologin vastaanotolle, saati perumaan sitä.  Kaikki tää on vielä niin ristiriidassa toisiinsa, masennuksesta kärsivän ihmisen ei missään nimessä pitäisi jämähtää kotiin, vaan keksiä kaikennäköisiä aktiviteetteja itselleen, mutta kun ei pysty niin ei. Ainoa pakotapa todellisesta paskasta yhteiskunnasta on World of Warcraft. Sitä pelatessa en turhia murehdi. Pelaan hahmoani ja keskityn siihen täysillä. Kotiin jäämistähän tuo on että...Kai se on vaan myönnettävä että vaikka oon itelleni ammatin ja työkokemusta hankkinut, olen yhteiskunnan hylkimä syrjäytynyt aikuinen. Huomenna on onneks lekuri (jos vaikka tällä kertaa pääsisin edes paikalle), jospa se nyt tajuais, että eipä ole musta mihinkään ja kirjottais vaikka loppuelämän saikun :D  Tää nyt on vaan taas näitä päiviä kun ottaa päähän kaikki, näitä tuntuu vaan nykyään tulevan ihan liikaa ja sit se mun aivokypäräni kyllä poksahtaa. Välillä vaan on semmonen olo, että miten kumpikaan jaksaa tsemppaa toista jos kummallakin on huono olla. Haluisin vaan niin kovasti olla yhtä onnellinen kuin ennen...

                                                                     Eniten vituttaa kaikki

Avautumisia

Mulla on jo pari viikkoa ollut iha järjetön vitutus, en edes osittain tiedä miksi. Jotenkin tuntuu että kaikki paska valahtaa samaan aikaan niskaan ja vaikkei sitä paskaa edes sillä sekunnilla oiskaan, niin silti kaikki masentaa ja mikään ei kiinnosta. Oon myös ihan järjettömän huolissani mun parhaasta ystävästä, jolla on ollut nyt pidempään kaikenlaisia terveyshuolia, nyt niitä onneks sentään tutkitaan ja otetaan vakavasti kaikki ne oireet, kumpa vaan saatais selville mikä on, niin vois asian eteen jotain tehdäkin. Mieliala kun on niin kumma juttu, ettei sitä noin vaan muuteta, vaikka kuinka haluais. Ja lisää vuodatusta on tulossa...Mua ottaa päähän ihmiset jotka sanovat välittävänsä, mutta teoissa se ei mitenkään näy ja kun menet ja sanot asiasta, niin rakentavaa keskustelua asiasta ei saada aikaiseksi, otetaan vaan nokkiinsa ja annetaan olla. Mä en vaan oo semmonen ihminen enää joka antais asioiden olla, vaan haluan selvittää ne ja jos mulla on jotain sanottavaa, niin mähän sen sanon, jos sitä ei kestä, ei tarvii olla tekemisissä ja aika hyvin oon onnistunut näitä ihmisiä elämästäni karistamaan. Nykyään aika kärkkäästikin saatan sanoa asioista mitkä mua ärsyttää ja kun kaikki on aina pitänyt mua semmosena "roskakorina", jolle voi ladella mitä vaan ja että kyllä mä kestän, niin monikaan ei oo tajunnut, että tässä vuosien varrella oon muuttunut ihmisenä, niin että en todellakaan sulata kaikkea ja anna vaan olla. Ennen tein niin, koska sillä tavalla pääsi helpoimmalla. Oon vaan huomannut et tolla tavalla saan pääni todellakin hajotettua, kun annan kaikkien asioiden kasaantua. Siitä ei seuraa muuta kun kerta heitolla kunnon räjähdys ja siinähän sit esineet ja huonekalut lentelee. Ehkä tässä kaipais jotain piristystä tähän paskaan arkeen. Onneks yks frendi on ollu meillä parina päivänä pelailemassa ja hengailemassa, niin on saanu purkaa omaa pahaa oloa myös muille kun omalle puolisolle. Sen verran myös oon saanu kumminkin aikaseks, että käyn nyt säännöllisesti fysioterapiassa kuntouttamassa selkääni (joka muuten on ihan romuna) ja psykologilla juttelemassa näistä kummituksista päässäni.
Ens viikonloppuna on onneks kaks peliä, mitkä mennään kuvaamaan, sentään jotain positiivista tähänkin viikkoon.

Ihmissuhteet, not so easy!

Kun oikein rupeaa miettimään, kuinka helvetin vaikeaa on välillä ihmisten kanssa keskustella. Miksi joku ei osaa sanoa ei, en halua, en tiedä, ei sovi, vaan kierrellään ja kaarrellaan. Mä niin vihaan ihmisiä jotka on kyvyttömiä kommunikoimaan muiden kanssa. Ei sellasen kanssa voi pitää ihmissuhdetta yllä ja näin siinä sitten kävi. Yhtäkkiä meille ilmoitetaan viestillä, että "en halua enää tavata", mihinkään ei anneta minkäänlaista selitystä, mitään ei tietääkseni ole tapahtunut tässä. Tai enhän mä sitä voi tietää jos toinen ei puhu eikä vastaa kun kysytään. Mua vaan niin suututtaa tommoset idiootit ja suoraan sanottuna en pääse asiasta yli. Oon myös todella todella pitkävihainen jos koen että mua kohtaan on tehty väärin, joten saatan vielä parin vuodenkin päästä kirota kyseistä henkilöä. Harmittaa niin paljon, että on luottanut toiseen ja kertonut henkilökohtaisia asioita joiden ei haluais leviävän.Tuskin silti, eihän se tunne edes oikein meidän muita ystäviä ja nää ainoot lähimmät mitkä ovat jäljellä tietävät kyllä tilanteen. Toisaalta tekis mieli yrittää vielä kysellä syitä tähän käytökseen, koska meillä ei ystäviä montaa ole ja tämä kyseinen kusipää nyt sattui lukeutumaan niihin ystäväksi kutsuttaviin, mutta toisaalta taidan antaa asian olla ja vaan koittaa unohtaa koko henkilön. Helpommin sanottu kun tehty, kun oon tämmönen murehtija. Samalla oon surullinen ja vihaa täynnä. Muiden asioiden rinnalla tämähän on pikkujuttu, joten siks luultavastikkaan en jaksa tuhlata yhtään ajatusta kyseiseen henkilöön. Nyt aion keskittyä auttamaan ja hoitamaan vanhempiani mahdollisimman paljon ja samalla hoitamaan itseni ja kumppanini kuntoon.

Ja täytyy vielä todeta, että onneks on nää: 

 

 

 

 

 

 

Joskus mietin, pelaanko WoWia niin paljon, koska elämäni on surkeaa, vai onko elämäni surkeaa, koska pelaan niin paljon WoWia?

Oon jo hetken aikaa pyöritellyt mielessäni josko myös lopettais wowin pelaamisen, kun niin harvoin kukaan kaverikaan sitä enää pelaa. Yksin, tai noh puolisonkin kanssa koko peli on käynyt tylsäksi. Innoissani istun koneelle, että nyt pelataan ja kun loggaan peliin, mietin "mitäs sitä tekis". Odottelen muutaman tunnin loggautuneena ja teen jotain turhanpäivästä paskaa. Niin monesti ollaan muutamankin kaverin kanssa puhuttu areenan ja rated battlegroundejen vetämisestä, mutta eipä nuo ihmiset ikinä saa hahmojaan täyslevelisiksi, jotta tämä onnistuisi, tai muuten vaan mielenkiinto peliin on kadonnut, jota en tosiaan ihmettele. 

Otsikko kun oli että: "Joskus mietin, pelaanko WoWia niin paljon, koska elämäni on surkeaa, vai onko elämäni surkeaa, koska pelaan niin paljon WoWia?" 

Vastaus: Pelaan WoWia koska elämäni on niin surkeaa! 

Eilen oli pitkästä aikaa mitä mahtavin päivä ja lämpötila hipoi kahtakymmentä, auringossa enemmänkin ja mitä me tehtiin, laitettiin verhot kiinni ja jumitettiin sisällä. Mulla ois ollu intoa lähteä lenkille Porin mettään ja vaikka mitä touhuta, mutta mun puolisolla ei oo koko tuona työssäoloaikana ollut enää halua tehdä mitään. Välillä tuntuu että meidän intressit ovat aivan erilaiset, vaikka totuudessa ollaan hyvin samanlaisia. En oikeen tiedä millä saan lisäboostia tohon mun kumppaniin, kun itelläkin on kaikennäköstä huolta ja murhetta, mutta koitan silti kokoajan touhuta ja keksiä itelleni tekemistä, jotta en ehtisi niitä ikäviä asioita ajattelemaan. Puolisoni on sitten taas aivan vastakohta, jos hällä on paha olla, hän käpertyy sohvalle rypemään omassa masennuksessa ja pahassa olossaan, eikä siihen sitten auta hyssyttelyt. On niin vaikeaa kun kahdella toisiaan niin kovasti rakastavalla ihmisellä on vaikeaa, miten siinä tuet toista kun tuntuu, että itsekin romahtaa? 

Ainiin, pakko avautua! Mun vitunnäkönen Pinnacle Studio on lakannut toimimasta. Eipä se mikään ihme olekaan kun ei ihan laillinen ja uusin versio ole. Oon päättänyt, että kun mun kone saadaan taas kuosiin, kipittelen kauppaan ostamaan ihan tuon laillisen Pinnacle 18-version, jospa ne jatkuvat bugimiset sun muut sitten loppuis ja sais vaikka väsättyä valmiiksi viimevuoden säbäottelut, ennen kun uusi kausi ja uudet kujeet alkaa. 

Ja tää nyt kun oli avautuminen, niin pakko sen verran vielä avautua, että musta tuntuu ettei Seinäjoelta tule yhtään täysjärkistä asukasta (okei, no pari mut..) Yksi nimeltä mainitsematon vartija sais kyllä unohtaa ne poliisihaaveensa, Seinäjokikin on pieni paikka ja sana leviää.

kumpa kaikki menis hyvin

Mullahan tosiaan oli reilu pari viikkoa sitten se tähystys ja tänään lääkärin pitäis soitella mulle tuloksista. Itse toimenpide ei ollut yhtään niin ahdistava ja ällöttävä, kun luulin, enkä mä oikeestaan enää edes mieti niitä tuloksia. Tässä parissa viikossa on ehtinyt tapahtua ja kuulla niin paljon maailmaa ja lähitulevaisuutta mullistavia uutisia, että oikeastaan mua ei edes kiinnosta vaivaako mua joku vai ei. Yksityisellä lääkärillä käyminen aikalailla vaan tyhjensi meidän lompakon ja laskuja vaan sataa ovista ja ikkunoista. Mulla ois myös teoria ja inssi suoritettavana uudestaan (tyhmänä kun en huomannut että 1. vaiheen kortti vanhenee), eikä sekään ilmasta lystiä ole. Mutta eipä se raha sitä onnea tuo, että eiköhän kaikki suttaanu.

 Niin moni asia mietityttää tällä hetkellä, mutta kun ei oikein sanoiksi niitä osaa pukea. Suurin huoli ja murhe on mun äitini, jolla n. viikko sitten todettiin rintasyöpä, onneks hän sentään pääsee nopeasti leikkaukseen ja kasvainkin on vielä pieni. Nyt vaan toivon niin kovasti että kaikki menis helpoimman kautta (mitä se sitten meinaakaaan). Tää on niin vaikee tilanne kun iskäkään ei ole kunnossa ja tarvii 24/7 auttajaa ja äitihän on hänen omaishoitajansa, joten nyt jos koskaan meitä sisaruksia ja meidän perheitä tarvitaan apuun. Miksi kaikki paska pitää aina tulla samaan aikaan...Pitäis vaan pystyä ajattelemaan positiivisesti, mutta kun ei vaan aina kykene.

Hui, joku Gastroskopia

Viime vuonna joulukuun kaks vikaa viikkoa meni sairastellessa, olin siis todella kipeä. Aamulla kun heräsin aloin välittömästi voida pahoin ja tätä jatkui n.7-9 tuntia tuosta heräämisestä. Usein oksentelin, mutta vasta monen tunnin pahoinvoinnin jälkeen. Viikon kestin taudin kourissa, jonka jälkeen aloin olla epätoivoinen ettei tuo "normaali" vatsatauti koskaan lähde. Joulu oli tulossa ja kaikki valmistelutkin kesken. Otin siis yhteyttä terveyskeskukseen ja varasin lääkärin, jossa minulle sanottiin sen olevan vain normaali vatsatauti ja kun olen kerran pystynyt iltasin syömään, ei ole mitään akuuttia hätää. Kolme päivää tästä oloni paheni huomattavasti. Soitin lääkäriin uudelleen ja sainkin seuraavalle päivälle ajan. Olin jo toivoni menettänyt, kun en viimeksikään saanut minkäänlaista helpostusta olooni. Tällä kertaa olin niin heikossa hapessa, että puolisoni joutui taluttamaan mut terveyskeskuksen aulaan ja siellä mä sitten nuokuin lääkäriä odotellessa. Lääkäri kirjotti mulle suoraan lähetteen keskussairaalaan tarkkailuun ja sanoi vielä, että siellä pääsen tiputukseen ja oloni voi jo siitä hieman kohentua mutta sairaalassa vasta tuntuikin ahdistavalta, kun olin täysin yksin kammottavan oloni kanssa. Parin tunnin makoilun, tuskailun ja odottelun jälkeen lääkäri sitten vihdoin ja viimein tuli tarkistamaan vointiani. Hän oli reilu kolmekymppinen huonoa suomea puhuva mies, joka ei kyllä osannut ottaa huomioon lainkaan mun kuvottavaa oloa. Ensimmäiset sanat esittelyn jälkeen taisi olla "paljasta vatsa!", no minähän sitten paljastin vatsani ja samalla sekunnilla kun olin paitani nostanut, rupesi lääkäri painelemaan ja runnomaan kipeetä mahaani. Voitte vaan kuvitella kuinka hellänä se oli melkein kahden viikon oksentamisen jälkeen, eikä sen hetkinen pahoinvointi yhtään tehnyt asiasta mukavempaa. Taisin siinä huutaa muutaman kerran, että sattuu ja siihen lääkäri kysyi "onko joku lyönyt sinua?". Ei herranen aika siis mitä valopäitä! Toinen joka ärsytti tuolla sairaalakäynnillä oli se, kun pyysin josko voisin saada pahoinvointiini lääkettä, niin mulle isketään Norflexia persuksiin?! Siis mitä? Mulle on kyllä laitettu muutaman kerran kipupiikki kankkuun, mutta selän kipujen takia. En ymmärrä miten tuo Norflex muka auttaa pahoinvointiin, eikä kyllä auttanutkaan. Neljän tunnin tarkkailussa olon ja tutkimusten jälkeen, mut kotiutettiin, syynä normaali vatsatauti. Muutama päivä sairaalassa olon ja taudin jatkumisen jälkeen otin taas yhteyttä lääkäriin, tällä kertaa yksityiseen. Tämä yksityinen lääkäri oli aivan pöyristynyt kun kerroin miten minua keskussairaalassa hoidettiin. Suolaarvoni oli pudonneet lähes hypokalemian rajalle ja sain tuolta yksityiseltä lääkäriltä reseptin, jolla Kalium tasoni saatiin nostettua normaaliin ja samalla parantuminen alkoi.

Tästä päästäänki varsinaiseen aiheeseen. Tämän inhottavan mahataudin (mikä lie olikaan) jälkeen mulla ei oo vatsa palautunut  täysin normaaliksi. Saatan siis aivan yllättäen edelleen aamusin voida pahoin ja jopa oksentaa muutaman kerran. Nyt lähes puoli vuotta oireista kärsittyäni oli pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja mennä lääkäriin keskustelemaan asiasta. Varasin ajan samalle lääkärille joka määräsi mulle Kalium-kuurin. Niinhän siinä sitten kävi että edessä on mahalaukun tähystys eli Gastroskopia ja mua jännittää ihan älyttömästi. Onneks tämä lääkäri tiesi mun paniikkihäiriö taustastani ja sanoi heti, että se voidaan heillä tehdä uudella systeemillä nenän kautta jolloin se putkihässäkkä on vähän pienempi, eikä tunnu niin inhottavalta. Saas nähdä mimmoset rauhottavat ja puudutukset ne joutuu muhun lykkäämään, ennen kun päästään kurkkimaan mikä mua vaivaa. Vaikka mua jännittääkin ihan älyttömästi koko tutkimus, niin samalla oon niin ilonen, että ehkä näihin oireisiin saadaan vihdoin joku syy ja mahdollisesti myös apu, jotta mä voisin taas jonain päivänä harkita, että pystyisin työskentelemäänkin niin kuin normaalit ihmiset.

 Että semmosta meijän arkeen kuuluu

Mikähän yleinen masennuskausi taas on meneillään

Muutaman viikon oon taistellu ja koittanut tsempata tota parempaa puoliskoa, joka on ollut ihan loppu töihin ja kaikkeen mitä töiden jälkeenkin ois hoidettava. On meinaan yllättävän rankkaan kahden työn tekeminen samaan aikaan, varsinkin kun pääduuni on katkeamaton kolmivuoro. Viikossa kun sattuu olemaan vaan seitsemän päivää ja vähintään kuutena päivänä Supsu on töissä, siinä ei sitten kauheesti jää aikaa muuhun, varsinkaan nyt kun ollaan molemmat jo toista viikkoa flunssassa. Oon kyllä onnistunut piristämäänkin tota yhtä ihan pikkujutuilla, esim. oon siivonnut, laittanut ruokaa ja huolehtinut koirat, ettei toisen tarvis töistä tullessaan tehdä yhtään mitään, mitä ei halua ja nyt kun Supsu jaksaa töissä paremmin, on mun sit ilmeisesti aika masentua. Ei kai, yksin ollessa tulee vaan murehdittua kaikenlaista ja kyllä, myös asioita joille ei voi mitään. Oikeesti olis kyllä miljoona asiaa mitkä pitäis hoitaa (mm. virastojuttuja), mutta jokatoinen päivä musta tuntuu etten vaan jaksa mitään ylimäärästä ja sit taas toisena päivänä oonkin innokkaana tekemässä asioiden eteen vaikka ja mitä. Että mikä ihme taas vaivaa, kun pääkoppa on näin sekasin.


Ollaan Supsun kanssa päätetty, että kun ilmat tästä vähän lämpenee, ruvetaan taas käymään säännöllisesti poikien kanssa Porin metässä, siellä jos jossain mieli lepää, kun saa painella omaa tahtia metsäpolkuja pitkin. Poitsutkin nauttii metsässä lenkkeilystä hirmusesti. Alku- ja loppukesästä olis tarkoitus myös juosta Cooper ja verrata kesän aikana tapahtuvaa kehitystä. Kyllähän tässä kaikenlaista olis tiedossa, mitä lähemmäksi kesää päästään, joten eiköhän tässä ala piristymään.

lähemmäs vuos siinä pyörähti

Enpäs oo kauheen aktiivisesti tätä blogia päivitellyt, joka taas johtuu osittain siitä, että meillä on ollut asiat mallillaan ja silloin ei oikeen oo aikaa, eikä oikeen inspistä kirjotella. Tää kun on ollu mulle enimmäkseen paikka missä vuodatan asioita jotka vituttaa, tai sit kirjottelen koirista. Tietty nyt ollaan myös innostuttu ylläpitämään mun puolison kanssa salibandyblogia meille tärkeestä joukkueesta, FBT Karhujen naisten edustusjoukkueesta ja se on syönyt aikaa. Tästä muuten pääsee kurkkaamaan jos kiinnostaa: Porilaista hulluutta!

Nyt sitten onkin taas se aika vuodesta kun tuntuu että ois hyvä ruveta taas kirjottelemaan asioita, yksin kun päivät, illat tai yöt oon, kuus päivää viikosta.

Tosiaan mun puoliso sai vuorotöitä tammikuun lopulla ja meillähän on siihen lisäksi myös yhteinen työpaikka (pari kertaa viikossa, pari tuntia) ja se on aikalailla nyt hankaloittanut meidän yhteistä eloamme. Joskus siis saattaa olla niin, ettei Supsulla käytännössä ole yhtään vapaata päivää. Ja se taas näkyy meidän arjessa niin, että me ei yksinkertaisesti tehdä yhtään mitään. Kerran viikossa jos kaupassa jaksaa käydä, niin hyvä on. Siinä vaan helposti tulee tunne, että tätäkö tää niin kutsuttu normaali elämä on? Käydään töissä, että saadaan riittävästi rahaa, tullaan kotiin, ehkä syödään, mutta sekin on mahdollisesti jo hoidettu työpaikalla, nukutaan ja mennään takas töihin. Sama oravanpyörä jatkuu...Missäs välissä perheen perustat, jos sellaisen haluat, kun työ vie kaikki voimat? Sitten jäädään eläkkeelle. Hyvällä tuurilla saattaa olla vielä suht terve. Jos oot tehnyt hyvä palkkaista työtä pitkän aikaa, saat ihan hyvin eläkettä ja todennäköisesti matkustelet sun muuta, mut onko se sit vanhana hienoo? Kyl mä mieluiten kokisin noi ennen perheen perustamista, sairastumista tai vanhenemista. Ja vielä jos huono tuuri käy, sairastut jo työssäolo aikana, etkä sitten eläkkeellä pystykkään ehkä tekemään niitä asioita mistä oot unelmoinut. Mulla alkaa palaa järki tähän yhteiskuntaa ja niiden asettamaan paineeseen. Ite ne aiheuttaa ihmisten mielenterveysongelmat vaatimalla, että jokaisen ihmisen pitäis pystyä elämään tää elämä tietyllä kaavalla. Luulis että ihan normaali ihminen tajuaa, että jokainen on yksilö ja ite tää yhteiskunta on tänne norminsa luonut.

Eiköhän tää tästä suttaannu tavalla tai toisella, pakkohan mitään ei ole tehdä!

Ja jee, me lähdetään perjantaina Tahkolle viettämään hyvän ystävän kolmekymppisiä, se on kyllä niin mahtava poppoo, että reissusta tulee varmasti huikea! Oon stressannut jo monta viikkoa näitä kekkereitä, kun on pitänyt huolehtia koirille hoitopaikka ja muutenkin järjestellä sinne synttäreille kaikenlaisia yllätyksiä, lahjoja, kattoo vaatteita, hoitaa tukka kuosiin jne. Kolmekymppiset on kumminki semmonen juttu, että sillon pitää panostaa lahjaan ja ylläreihin ja ennen kaikkea JUHLIIN ;) Partyista mä varmaan kirjottelen ja laitan kuvia reissun jälkeen, kunhan toivun siitä, en oo nimittäin pitkään aikaan juonut alkoholia ja se oikeestaan jopa hirvittää mua, eihän mun nyt pakko oo ees juoda, jos siltä tuntuu, mutta kyllä meillä aina niin hauskaa on ton jengin kanssa ollut, että aion mä ainakin muutaman ottaa. Muuten täytyykin yrittää keskittyä kuvaushommiin, että saadaan tästäkin reissusta yhtä hyvää, tai oikeastaan jopa parempaa materiaalia (on jopa kunnon vehkeet).

Ja nyt kun on tänne taas mukavasti avautunu, nii onki hyvä mieli! :)